Kahdeksan surmanluotia
Åtta dödsskott (ruotsinkielinen nimi)
Åtta dödsskott (ruotsinkielinen nimi Ruotsissa)
Eight Deadly Shots (englanninkielinen nimi)
Les Huit balles meurtrières (ranskankielinen nimi)
Las Ocho balas mortales (espanjankielinen nimi)
Nyolc halálos lövés (unkarinkielinen nimi)
Vosem smertelnyh pul (venäjänkielinen nimi)
Eight Fatal Shots (englanninkielinen työnimi)
Acht tödliche Kugeln (saksankielinen käännösnimi)
Finna-arvio
Kahdeksan surmanluotia
Kahdeksan surmanluotia (1972) on Mikko Niskasen käsikirjoittamasta ja ohjaamasta samannimisestä tv-sarjasta leikattu draamaelokuvaversio, joka perustuu Pihtiputaalla vuonna 1969 tapahtuneeseen neljän poliisin hengen vaatineeseen verityöhön. Keskisuomalainen pienviljelijä Pasi (Mikko Niskanen) yrittää sekatöitä tehden elättää perheensä niukoissa oloissa, mutta sen sijaan sortuu keittämään pontikkaa ystävänsä Reiskan (Paavo Pentikäinen) kanssa ja alkoholisoituu. Vaimo (Tarja-Tuulikki Tarsala) joutuu sietämään ja pelkäämään miehensä humalaväkivaltaisuutta, jota poliisit joutuvat toistuvasti rauhoittelemaan.
Tallennettuna:
Genre | ||||||||||||||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
Ikäraja | ||||||||||||||||||
S |
||||||||||||||||||
Näyttelijät | ||||||||||||||||||
Kreditoimattomat näyttelijät
|
||||||||||||||||||
Muut tekijät | ||||||||||||||||||
Kreditoimattomat
|
||||||||||||||||||
Tuotantotiedot | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Esitystiedot | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Kuvauspaikat | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Kuvausaika | ||||||||||||||||||
1970 - 1971 - Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan. |
||||||||||||||||||
Sisältöseloste | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Lehdistöarviot | ||||||||||||||||||
"Mikko Niskasen paras elokuva" (Aamulehti), "Niskanens mästerverk" (Hufvudstadsbladet), "Rehellinen ja suomalainen" (Uusi Suomi) olivat otsikot, kun Kahdeksan surmanluotia pääsi teatterilevitykseen. "Mikko Niskasen kirjavalla ja epätasaisella uralla on Kahdeksan surmanluotia eittämätön huippukohta", ilmoitti E. L. (Erkka Lehtola, Aamulehti 29.10.1972). "Se tuntuu lähes ainutkertaiselta suoritukselta. Niskanen on kuvannut omaa viriketaustaansa liittämällä sen yhteen onnettomaan tapahtumasarjaan, ns. Pihtiputaan poliisimurhaan. Hänellä on voimakkaan realistinen ote aiheeseen; enemmänkin - Kahdeksan surmanluotia on kotimaisen nykyelokuvan ainoa todella naturalistinen teos, joka näyttää tilanteet tulkinnatta mutta silti sosiaalisesti täsmennettyinä. Ympäristö, ihmiset, tapahtumat - kaikki niveltyvät toisiinsa pakotteitta ja aitoa todellisuuskuvaa välittäen. Tietysti voidaan loppumattomasti väitellä, kumpi versio - tämä lyhyt vai se pitkä - on ikuisuuksien kannalta 'parempi'. Tässä ja nyt on vain todettava, että muuan suomalaisen elokuvan merkittävä saavutus on nyt saapunut aitoon olomuotoonsa, elokuvateatterin valkokankaalle." "Filmen är en väl klippt sammanfattning av TV-serierna", katsoi Greta Brotherus (Hufvudstadsbladet 17.9.1972), "ett fristående konstverk, en av vår inhemska produktions mest vägande verk. Som sällan talar här vardagsöden skildrade direkt, kargt, utan minsta dramatisering." "Kahdeksan surmanluotia elokuvana kestäisi ankarankin kritiikin verrattuna viime vuosien kotimaiseen elokuvatuotantoon, mutta suhteessa tv-versioon se on armottomasti typistynyt", ajatteli puolestaan Martti Savo (Kansan Uutiset 24.9.1972). "Hidastempoinen ja jykevä tv-versio tarjosi laajemman kuvan suomalaisen pientilällisen elämästä, sen taustoista ja kurjuuden pohjimmaisista syistä, jotka nyt tulevat lähinnä esiin vain vuorosanoista. TV:ssä traagisen tapahtuman taustaa tukivat myös kuvakerronta ja tapahtumapaikkojen ilmapiiri paljon suuremmassa määrin kuin elokuvassa." "Pääasia on kumminkin", koki Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 19.3., 6.4.1972), "että meillä nyt on tehty yksi todella hyvä ja katsojia koskettava elokuva, jossa nähdään oikeita ihmisiä - eikä mitään teoreettisia, rakennettuja tyyppejä. [- -] Mikko Niskanen kehittelee nykyisen meikäläisen 'Ryysyrannan Joosepin' tarinan hyvin todenmakuisesti ja eläytyy itse rooliinsa Pasina aivan täydellisesti ja syvästi, niin ettei ilmaisussa näy jälkeäkään näyttelemisestä - ei edes vaikean (ja onnistuneen) päätösjakson lähikuvissa." "Kahdeksan surmanluotia on nyt teatteriversiossaan rytmiikaltaan suuresti muuttunut", huomautti myös Markku Jokipii (Uusi Suomi 6.4., 17.9.1972), mutta korosti Niskasen käsikirjoitus-, ohjaus- sekä näyttelijätyön jäävän "suomalaisen elokuvan historiaan merkkipaaluna". "Kahdeksan surmanluodin rehellisyys on yhä kiistaton. Se on edelleen parasta, mitä suomalainen elokuvataide on pystynyt tuottamaan. Niskanen osoittautuu jälleen kerran kansan kuvaajaksi, joka tuntee tapahtumien päähenkilöiden elämänympäristön. Monien muiden ohjaajien tarjotessa elokuvayleisölle totuutta, on Niskasen elokuvassa todellisuutta. Kahdeksan surmanluotia ei ryhdy missään vaiheessa ruotimaan, suomimaan, julistamaan saati jakelemaan valmiiksi täytettyjä äänestyslippuja." "Kahdeksan surmanluodin näyttelijäsuorituksista puhuttaessa on oikeastaan vaikeata käyttää sanaa näyttelijä", jatkoi Jokipii, "niin rehellisiltä tyypeiltä elokuvan keskushahmot ja koko henkilögalleria vaikuttavat. Eikä ihme, sillä Niskanen käyttää mahdollisimman paljon amatöörinäyttelijöitä, ihmisiä jotka eivät ole koskaan olleet tekemisissä elokuvan kanssa. Niskasen itsensä Pasi ja Tarja-Tuulikki Tarsalan roolisuoritus vaimona ovat toki vahvan ammattitaidon näyttöjä, mutta joukkoon mahtuu suuri joukko loistavia löytöjä." - Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan. |
||||||||||||||||||
Taustaa | ||||||||||||||||||
Kahdeksan surmanluotia oli kahden tunnin ja 25 minuutin mittaiseksi leikattu versio Mikko Niskasen televisiolle ohjaamasta samannimisestä neliosaisesta, runsaan viiden tunnin mittaisesta draamasta. Sen lähtökohtana oli talvella 1969 Pihtiputaalla tapahtunut verityö, jossa kotonaan juovuksissa riehunutta pienviljelijä Tauno Pasasta pidättämään tulleet neljä poliisia saivat surmansa Pasasen ampumista laukauksista. Samaan aikaan toipumislomaa naapuripitäjässä Konginkankaan Liimattalassa viettänyt Niskanen kuuli tapahtumasta tuoreeltaan ja sai työnantajaltaan Yleisradiolta luvan tehdä aiheesta 80-minuuttisen televisionäytelmän. Niskanen toteutti työn filmille kuvaten, ylitti runsain mitoin sekä budjetin, alkuperäisen suunnitelman että aikataulun, mutta teki niin vahvaa jälkeä, että sai työn valmistuttua nimityksen television pääohjaajaksi. Elokuvan alkuun on sijoitettu dokumenttinäkymiä surmansa saaneiden poliisien siunaustilaisuudesta ja hautajaisista, ja itse tarina kerrotaan takaumana. Eräät kohtaukset Mikko Niskanen kuvasi itse, salaman sytyttämän heinäseipään kuvasi hänen veljensä Sakari Niskanen ja pöllönpoikajakson Mikko Niskasen poika Jorma Niskanen. Kuvaruudussa neliosainen draama nähtiin ensimmäisen kerran pääsiäisen 1972 aikaan, ja on sen jälkeen esitetty uusintana useasti. Elokuvateatteriversion Niskanen teki Suomen elokuvasäätiön osittain tukemana. Työstä Niskasen Käpy-Filmi Oy:lle koituneet kustannukset olivat 37 175 markkaa, jotka koostuivat lähinnä näyttelijöille maksetuista lisäkorvauksista, leikkauskuluista ja kahden normaalilevyisen kopion vetämisestä. Niskasen pyynnöstä teatteriversion leikkasi Jörn Donner. Teatteriversion alkuteksteissä on säilytetty Niskasen jo televisiodraaman yhteyteen sijoittamat saatesanat: "Tämä elokuva ei pyri kohta kohdalta liittymään tiettyyn tapahtumaan vaikka kerronta nojaakin siihen eräiden tärkeiden totuuksien osalta. Jokaisella saattaa olla oma totuutensa. Tämä on se totuus, jonka minä olen nähnyt ja kokenut itse tässä elämänpiirissä syntyneenä ja näitä asioita tutkineena." Ensi-iltansa teatteriversio sai runsaat viisi kuukautta draaman ensimmäisen televisioesityksen jälkeen. Yleisömenestys jäi odotettua tuntuvasti heikommaksi - katsojia kertyi vain 5 173 henkeä. Elokuvaa ei nähty Jyväskylässä, Kuopiossa eikä Vaasassa. Ohjauksestaan ja osasuorituksestaan Mikko Niskanen sai 5 000 markan valtion elokuvataiteilijapalkinnon sekä vuoden 1972 ohjaus- ja miesnäyttelijä-Jussit. Tarja-Tuulikki Tarsala sai 2 000 markan elokuvataiteilijapalkinnon. International Film Guide 1974 nimesi Kahdeksan surmanluotia vuoden 10. parhaaksi elokuvaksi koko maailmassa. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kokoelmissa ei ole elokuvan käsikirjoitusta. - Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan. |
||||||||||||||||||
Musiikki | ||||||||||||||||||
1. Nälkämaan laulu Säv. Oskar Merikanto, san. Ilmari Kianto Tapiolan Yhteiskoulun lapsikuoro, orkesteri, joht. Jorma Panula (off), 2' 05". Levytys: Tapiolan Yhteiskoulun kuoro, joht. Erkki Pohjola; Finladia NEA-LP 2, 30.8.1967. 2. Virsi 587 ("Ah Jeesus Kristus, armahda -- ") Säv. trad. saksalainen, san. Bartholomeus Ringwaldt, suom. Julius Krohn Es. "hautajaisväki", ja Esko Heilman, urut (100 % ja off, matkaradio), 0' 50". 3. Matkamiehen virsi Säv. Ilmari Hannikainen, san. Hilja Haahti Auvo Nuotio, laulu, ja Esko Heilman, urut (off ja off, matkaradio), 0' 35". 4. Narvan marssi Säv. Johan Christian Haeffner, sov. Artturi Rope Es. Helsingin Poliisilaitoksen soittokunta, joht. Jorma Svanström (playback), 0' 25". 5. Odnozvutšno gremit kolokoltšik / Yksinäinen kylänkello Säv. trad. venäläinen Leif Kiviharju, huuliharppu (off), 2' 10". 6. Liebe war es nie / Rakkautta ei se ollutkaan Säv. Fred Markush, san. Fritz Rötter, suom. Pekka Saarto (= Sauvo Puhtila) Harri Haka, laulu, ja Rauno Hännisen orkesteri (off), 1' 30". 7. Sä kuulut päivään jokaiseen Säv. Reino Markkula, san. Juha Vainio Es. Esa Mäkinen, laulu, ja Pentti Sorvalin orkesteri (100 %), 1' 45". 8. Virsi 555 ("Oi Herra, luoksein jää! -- ") Säv. William Henry Monk, san. Henry Francis Lyte, uud. suom. Martti Rooth Es. Kaarlo Wilska ja "seuraväki" (100 %), 1' 25". 9. Häävalssi Säv. trad., san. Tuula Valkama, sov. Toivo Kärki Keijo Drake, rummut, ja Erkki Kauppinen, harmonikka (off), 0' 30". 10. Katariinan kamarissa Säv. Georg Malmsten, san. Roine Rikhard Ryynänen Keijo Drake, rummut, ja Erkki Kauppinen, harmonikka (off), 0' 55". 11. "Kippurahäntä on kallista että -- " Säv. ja san. trad. Es. Sulo Hokkanen, laulu (irtoääni), 0' 10". 12. Elämä juoksuhaudoissa Säv. tuntematon, san. Usko Hurmerinta (= myöh. Kemppi) Es. Sulo Hokkanen, laulu (100 %), 0' 50". Huomautuksia: Useita eri musiikkilajeja aineksinaan käyttävän taustamusiikin teemoina kuullaan mm. lyyrinen "kevät", kahteen kertaan, yht. 2' 00", jazz-vaikutteiset "puinti", 1' 35", "propsisavotta", 2' 15", ja "heinän teko", 0' 50", sekä pontikkaa keitettäessä musiikkinumeron 5 lisäksi marssimuunnelma, kahteen kertaan, yht. 0' 50" , ja pelimannimusiikkimuunnelma, 0' 25". Tanssipaikan liepeillä kuullaan jenkkaimprovisaatio (off, Rauno Hännisen orkesteri), 0' 25". - Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan. |
||||||||||||||||||
Arkistoaineisto | ||||||||||||||||||
Elokuvassa on käytetty arkistomateriaalia Pihtiputaan kirkolta ja hautausmaalta (poliisien siunaustilaisuus ja hautaus). |
||||||||||||||||||
Tarkastustiedot | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
Tekniset tiedot | ||||||||||||||||||
|