Edvin Laineen Suomen Filmiteollisuudelle ohjaama Niskavuoren Heta (1952) oli ollut niin hyvä yleisömenestys, että se houkutteli tuottajaa jatkamaan Niskavuori-sarjaa. Niskavuoren naiset -näytelmän filmausoikeudet oli Suomi-Filmi ostanut vuonna 1937, mutta sen jatko-osa, Niskavuoren leipä, oli SF:nkin käytettävissä.

Näytelmän kantaesitys oli Helsingin Kansanteatterissa 18.1.1939 Eino Salmelaisen ohjaamana. Roolimiehitys noudatti pääosin Kansanteatterin aikaisempaa Niskavuoren naiset -tuotantoa. Elsa Rantalainen näytteli vanhaa emäntää, Kyösti Erämaa Aarnea, Vappu Elo Ilonaa, Aino Lohikoski Marttaa, Matti Aulos pehtoria, Emmi Jurkka Telefuuni-Santraa, Arvi Tuomi tohtoria, Sasu Haapanen apteekkaria, Kalle Rouni Simolan isäntää, Vilho Siivola rovastia, Ida Salmi ruustinnaa, Pirkko Raitio Nikulan (elokuvassa Nikkilän) emäntää, Irja Kuusla Marttilan emäntää, Sylvi Palo Salli-sisäkköä, Artturi Laakso ministeri Niskavuorta, Kaarlo Saarnio tohtori Niskavuorta, Lullan Helo Saima Niskavuorta, Anni Hämäläinen professorska Ahlgrenia, Evald Terho Niemistä, Kauko Kokkonen poika Niemistä ja Marjo Penttala Fiinaa, Ilonan palvelijatarta.

Edvin Laine käytti elokuvassaan heistä samoissa rooleissa ainoastaan Sasu Haapasta ja Artturi Laaksoa. Muihin rooleihin kiinnitettiin alkuperäismiehityksestä Ida Salmi, Pirkko Raitio, Kaarlo Saarnio, Evald Terho, Irja Kuusla ja Vilho Siivola. Renki Niemisen esittäjäksi harkittiin myös Anton Soinia. Poika-Niemisenä debytoi valkokankaalla Olavi Ahonen (1923 - 2000). Edvin Laine itse oli näytellyt Niskavuori-näytelmien miespääosia Tampereella.

Alkuteksteissä ja monistetussa käsikirjoituksessa on tekijäksi merkitty Hella Wuolijoki. Varsinaisen skenarion laati kuitenkin kuvaaja Pentti Unho. Kirjailija itse osallistui käsikirjoitustyöhön dramatisoimalla elokuvaversioon Edvin Laineen toivomuksesta lisäjakson, jossa Niskavuoren vanha emäntä Helsingin-matkalla kohtaa Kyösti Kallion Eduskuntatalon aulassa. Nuo rivit Hella Wuolijoki (1886 - 1954) kirjoitti vain muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Kyösti Kallion vuorosanat ovat pääosin peräisin eräästä hänen maahenkisestä puheestaan.

Elokuvaversion nimeksi tuli Niskavuoren Aarne. Tarinan varsinainen keskushenkilö on kuitenkin Niskavuoren vanha emäntä. Elokuvan loppunousu, Ilonan asettuminen emännän rooliin, on peräisin suoraan näytelmästä. Käsikirjoituksen muutamien kohtausten järjestystä muutettiin leikkausvaiheessa. Kokonaan kuvaamatta jätettiin vanhan emännän lähtö Helsingin rautatieasemalta, jossa saattajina olivat professorska Ahlgren ja Ilona lapsineen. Elokuvan alkutekstit mainitsevat kuvaajaksi ainoastaan Pentti Unhon. Alun heinänkorjuu- ja talkootanssijaksot ovat kuitenkin Kalle Peronkosken kuvaamia.

Åke Lindmanin esittämä pehtori on elokuvassa jätetty vaille nimeä, käsikirjoituksessa hänen nimensä on Mäkelä. Rovastia puhutellaan elokuvassa (ja käsikirjoituksessa) sekä Fredrikiksi että Adolfiksi. Ministeri Kaarle (käsikirjoituksessa Kaarlo) Niskavuoren esittäjä Artturi Laakso oli todellisuudessa Niskavuoren vanhan emännän esittäjän eli Elsa Turakaisen aviomies. Elokuvan säveltäjä Heikki Aaltoila oli syntyisin Hausjärveltä, missä sijaitsee myös Niskavuoren taloa esittänyt Miekkalan tila.

Elokuvan tarinan aikaan kieltolaki on voimassa, mutta ruustinnan ja Martan paheksunnasta piittaamatta vanha emäntä lupaa tarjota Loviisan-päivän onnittelulaulun esittäneelle herraseurueelle konjakkia. Myös lavatasseissa rengit naukkailevat, ja pehtori esiintyy humalassa.

Juliste mainosti elokuvan olevan "elämänvoimakas, riipaiseva talonpoikaisdraama". Suomen Filmiteollisuus valmisti elokuvasta myös trailerin.

Elokuvan kuvausvuonna 1953 sai ensi-iltansa Hella Wuolijoen viimeiseksi jäänyt näytelmä Entäs nyt Niskavuori, niinikään Kansanteatterissa ja Edvin Laineen ohjauksena. Laine ohjasi siitä myös elokuvaversion nimeltään Niskavuori taistelee vuonna 1957.

Niskavuoren Aarne osallistui Suomen edustajana Berliinin ja Punta del Esten (Uruguay) elokuvajuhlille. Suomalaisen esiraadin valitsemana se oli tarjolla myös New Yorkiin David O. Selznickin Golden Laurel -kilpailuun, joka järjestettiin niiden elokuvien palkitsemiseksi, jotka parhaiten olivat omiaan edistämään kansojen välistä ymmärtämystä (Helsingin Sanomat 27.4.1954).

Matti Kassila palasi vuonna 1984 Niskavuorelle tekemällä Niskavuoren naisista ja Niskavuoren leivästä yhdistelmäelokuvan Niskavuori.

- Toim. Juha Seitajärvi ja Jorma Junttila Suomen kansallisfilmografia 5:n (1989) pohjalta.