Laamanni Horn muistelee, miten hän kapinatalvella 1918 sai nimettömän kirjeen, joka pelasti hänen henkensä. Laamanni on ottanut kanslia-apulaisekseen Helena Talpian, jonka veljen hän on aikoinaan tuominnut murhasta; sittemmin Pentti Talpia on ollut punakaartissa ja kadonnut kansalaissodan pyörteissä. Laamanni lähettää Helenan kursseille Helsinkiin, missä hänen lakiopintojaan päättelevä poikansa Aarne ryhtyy tytön opastajaksi. Helenan ja Aarnen suhde kehittyy pian läheiseksi, he viettävät aikaa kävely- ja purjehdusretkillä. Aarne laiminlyö morsiamenaan pidettyä Karin Bergeriä ja tunnustaa rakkautensa Helenalle. "Tämä onnen lahja on liian suuri, pelkään että se otetaan pois", Helena epäilee.

Aarne valmistuu, vannoo tuomarinvalan ja palaa kotikartanoon maalle perheen onnentoivotusten myötä. Päästyään kahden kesken Helenan kanssa Aarne ilmaisee hellät tunteensa, mutta vanhempiensa ennakkoluulojen vuoksi hän haluaa pitää suhteen salassa. Helena puolestaan varoittaa miestä leikkimästä tunteilla ja muistuttaa, että tämä ei ole vastannut hänen kirjeisiinsä. Helena paljastaa kirjoittavansa veljelleen, joka elää "kaukana vieraalla maalla", ja vakuuttaa hänen tulleen tuomituksi syyttömänä valheellisten todistajalausuntojen perusteella. Pelkkä ajatus väärästä tuomiosta järkyttää Aarnea, joka tuntee "sisäisen käskyn" ja lupaa tarttua asiaan. Myös viinaanmenevä käräjäkirjuri Gran vakuuttaa Aarnelle, että Pentti on "kunnon ihminen kuten Helenakin".

Keski-ikäinen pehtori Peltoniemi on esittänyt kosintansa Helenalle, joka vaivautuneena on lykännyt asiaa toiseen kertaan. Kun Karin saapuu vierailulle ja omii Aarnen itselleen, Helena nähdään yhä useammin Peltoniemen seurassa, mihin mustasukkainen ja Helenaa jatkuvasti nälvivä Karin kiinnittää myös Aarnen huomion. Pian Helena matkustaa pitkälle lomalle Peltoniemen äidin, Heta-muorin hoiviin. Palatessaan Helena saa kuulla, että Aarnen ja Karinin kihlajaiset ovat seuraavalla viikolla, ja masentuu edelleen, kun Aarne selittää suhteensa Helenaan vain nuoruuden huumaksi.

Salat alkavat purkautua kihlajaisjuhlassa, johon myös nimismies osallistuu. Puhutaan lapsenmurhasta, jonka uhri on löydetty kolme viikkoa aikaisemmin. Gran tuo tiedon, että jo Pentin epäilemä Sipo Ohramaa on juovuspäissään tunnustanut murhan, josta Pentti on tuomittu, ja myöntänyt että todistajat ostettiin. Karin löytää Helenan pöydältä keskeneräisen kirjeen, jossa Helena tunnustaa Pentille hukuttaneensa vastasyntyneen lapsensa. Tieto otetaan vastaan ristiriitaisin tuntein: laamanni kokee kotinsa mainetta loukatun, Aarne yrittää puolustaa Helenaa, joka myöntää syyllisyytensä ja ilmoittaa haluavansa vain kuolla. Helena kiittää Aarnea veljensä maineen puhdistamisesta, mutta ei miehen kysyessä tunnusta tätä lapsensa isäksi; Aarne saa tyytyä epäilemään Peltoniemeä. Käyttämänsä kirjepaperin perusteella Helena osoittautuu laamannin hengen pelastaneen kirjeen lähettäjäksi. Laamanni ilmaisee kiitollisuutensa, mutta kokee entistä ankaramman sisäisen ristiriidan nimismiehen vahvistaessa Helenan veljen oikeusmurhan ja tähdentäessä, että tuomio on saatava puretuksi.

Aarne joutuu Helenan tuomariksi istuessaan ensimmäisiä käräjiään. Helena myöntää nimismiehen esittämän syytekirjelmän oikeaksi ja sanoo toivoneensa lapsensa kuolemaa. Hänen kertomuksensa nähdään takautumana: poltot tunnettuaan hän on synnyttänyt lapsensa yksin eräässä ladossa; toivuttuaan hän on lähtenyt paluumatkalle kapeaa kävelysiltaa pitkin, mutta pyörtynyt, jolloin lapsi on pudonnut jokeen eikä vastaantuleva Heta-muori ole ehtinyt apuun. Helenaa puolustava Gran esittää tällä perusteella, että kyseessä ei ole rikos, vaan onnettomuus. Lisätodisteina hän tuo esiin Helenan odotusaikanaan valmistamat vauvanvaatteet. Kuulustelussa Helena ei ole kertonut asiaa totuudenmukaisesti, koska hän on tuntenut olevansa syyllinen Jumalan edessä toivottuaan lapsensa kuolemaa.

Peltoniemi kutsutaan kuultavaksi. Hän kiistää huhun kihlauksestaan Helenan kanssa ja kieltää ehdottomasti isyytensä, mutta sanoo tuntevansa ystävyyttä Helenaa kohtaan ja syyllisyyttä lapsen kuolemasta, koska ei pitänyt parempaa huolta Helenasta. Nyt Aarne ymmärtää olevansa lapsen isä: tauolla hän kutsuu Helenan luokseen ja kertoo aikomuksestaan tunnustaa muillekin sen "minkä Jumala tietää". "Älä tee sitä", Helena vetoaa ja vakuuttaa rakkauttaan: "Annat minulle ainaisen onnen, se kirkastaa minulle elämäni ja kuolemani." Aarne paljastaa asian isälleen, joka yhä pelkää skandaalin tahraa suvun kunniaan, ja sanoo haluavansa hyvittää tekonsa käytyään "käräjät oman itsensä kanssa". Tällä välin Helena karkaa häntä saattavalta Granilta ja hyppää sillalta jokeen: apu ei ehdi ajoissa, Peltoniemi kantaa Helenan ruumiin Aarnen eteen, joka tunnustaa rakkautensa ja anoo anteeksiantoa. "Kuka minä olen että tuomitsisin lähimmäisiäni?", Aarne kysyy. "Se on Jumalan tuomio eikä ihmisten", laamanni vastaa. Kuolleen Helenan hiukset hohtavat sädekehänä hänen levollisten kasvojensa ympärillä.

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan.