SF:n Heimo Haitto -elokuva herätti arvostelijoissa sekä ihastusta että varauksia. Leikari (Erkki Kivijärvi, Helsingin Sanomat 12.11.1939) "tunsi taas kerran filmistäkin saaneensa taiteellista tyydytystä" ja tunnusti "pariinkin kertaan" turvautuneensa nenäliinaan, vaikka pitikin tarinaa "sentimentaalisena", "juoneltaan mitä sovinnaisimpana ja sävyltään verraten puhtaaksi viljeltynä följetongitunteiluna".

"Sen sijaan se, mikä tässä elokuvassa (etten sanoisi 'kuulokuvassa') on olennaista ja muodostaa sen raison d'etre'n", kirjoittaja jatkoi, "sen varsinainen ja asiallinen 'pelimannius' on erinomaista: aitoudessaan ja välittömyydessään sykähdyttävää, kaunista ja taiteellista, mukaansatempaavaa ja - silmiä kostuttavaa. Heimo Haitto soittaa paljon [- -] eikä hänen soittonumeroitaan - onneksi! - ole pahemmin pilattu filmaattisilla 'välihuudahduksilla', vaan on ne jätetty omaan ja todellakin suureen arvoonsa. Tästä oikeaan osuneesta hienovaraisuudesta on ohjaajaa onniteltava ja kiitettävä: siinä on ymmärtääkseni ohjauksen paras ja arvokkain taiteellinen ansio."

"Vaikka sitä pidettäneenkin pääasiassa musiikki- ja lapsielokuvana, täyttää se ansiokkaasti joka tavalla paikkansa täyspainoisenkin arvostelumittapuun mukaan", kiitti A. A-o (Ajan Suunta 12.11.1939). "Pikku pelimannissa on kotimainen elokuvatuotantomme löytänyt aivan uuden aihepiirin ja alan, joka kiinnittää huomion pelkällä tuoreudellaan. Siinä on ohjaaja, maisteri Särkkä, onnistunut erinomaisesti ja vetänyt esiin tavallisuudesta poikkeavia piirteitä ja kohtia, jotka suorastaan viehättävät."

"Itse aiheen käsittely vaativia mittoja ajatellen ei kylläkään kaikkialla vaikuta joustavalta ja eräiden herkkien piirteitten korostamisessa väijyy pieni banaalisuus", esitti Y. S. (Yrjö Suomalainen, Uusi Suomi 12.11.1939) varauksensa, mutta katsoi, että "tällaisenaankin Pikku pelimannilla on välitön viehätyksensä [- -]". Myös P. L-s (Paula Lauris, Ilta-Sanomat 13.11.1939) näki elokuvassa "paljon miellyttävää", "mutta tarina, sen kehittely ja yksityiskohdat, on nähtävästi tehty niin vähällä mahdollisella vaivalla kuin suinkin ja tulos on sen mukainen [- -]. Tunteellisuuden tavoittelu, etenkin sangen avuttomasti rakennetun ja esitetynkin äitijutun kustannuksella, on kerrassaan harhaan iskettyä ja etenkin loppuun sovitettu äidin ja pojan kohtaaminen on kaikin tavoin uskomaton."

Ankarimman arvion antoi B-s (Greta Brotherus, Svenska Pressen 16.11.1939): "Ja det var en ovanligt söt pojke och en ovanligt dålig film. Den snubblar och släpar sig fram med långa pauser, kameran har totalt glömt att den för ett antal år sedan lärde sig att röra på sig, och de agerande spelar amatörteater över hela linjen. [- -] Vilken god och glad och strålande film hade det inte kunnat bli! Om Boris Sirpo, Tuomi Elmgren-Heinonen och Toivo Särkkä hade givit sig mödan av ett hyggligt manuskript och om Toivo Särkkä hade ansträngt sig betydligt mera med personinstruktion och försökt skaka av sig valhäntheten i regin."

Heimo Haiton charmista ja soittotaidosta ei sen sijaan syntynyt erimielisyyttä. "En liten svartlockig kerub, mest lik någon av Murillos eller Rafaels kyrkoänglar med strålande, mörka stenkolsögon och lysande vita tänder", hehkutti H. K. (Hans Kutter, Hufvudstadsbladet 14.11.1939). "Och så den pojken spelade. Inte bara violin, utan också sin roll som liten musiker. Han var absolut impulsiv framför kameran, hurtig och chosfri. Vad skulle det inte kunna bli av den pojken under en konstnärligt begåvad regissör. Han kommer nog snart att bli en eftersökt exportvara."

"Ilman viuluaankin, jo luonnollisella näyttelemisellään, paremmin sanoen tavallisella olemisellaan Heimo valloittaa", koki myös Y. S., "ja kun poika sitten tarttuu käyräänsä, hän taikoo pimeän salin pariksi tunniksi irti tästä murheellisesta, arkisesta kamarasta."

"Mutta jos Pikku pelimanni elokuvana onkin vähän niin ja näin", kiteytti V. V-hl (Verneri Vesterdahl, Karjala 13.11.1939) arvionsa, "on sillä musiikissa ja lapsissa kaksi valttia, jotka kyllä lannistavat vastaväitteet ja saattavat loppuvaikutelman sekä myönteiseksi että ainutlaatuiseksi." Ilta-Sanomissa (13.11.1939) elokuvaa käsiteltiin myös musiikkipalstalla: nimimerkki Särrän (Sulho Ranta) mielestä Pikku pelimanni "todellakin on musiikkifilmi, jossa sävelillä, niin suorastaan tunnetuilla sävellyksillä on aivan keskeinen asema".

"Siinä kopiossa, joka kutsuvieraille lauantaina esitettiin", kirjoittaja jatkoi, "ei tosin äänitys kaikistellen ollut vielä ihan 'valmis', mutta tärkeimmät kohdat, juuri varsinaiset musiikkinumerot saatiin kuitenkin usein varsin vaikuttavina toistetuiksi. Heimo Haiton osuus sekä viuluniekkana että myös 'näyttelijänä' tai paremminkin virkeänä ja vilpittömänä omana itsenään kameran edessä on filmin keskeisintä. Ja hän tekeekin työnsä kuin ei olisi muuta varten syntynytkään [- -] Paganini-konsertto muodostaa elokuvan nousuisen päätteen. Sitä olisi ehkä voinut valaista useammastakin näkökulmasta, mutta näinkin se kyllä tehosi. Muukin lapsikaarti oli ja soitti edukseen antaen samalla käsityksen koko siitä piiristä, missä Heimon musiikkityöskentely on saanut niin hyviä tuloksia aikaan."

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan.