"Helvetin kuumuus on tullut maan päälle, peto on päästetty irti", Kaarlo miettii talvisodan aikaan menetettyään vaimonsa ja tyttärensä Viipurin pommituksissa ja nähdessään talonsa palavan. Hän yrittää pelastaa kirjastonsa, mutta on vähällä jäädä itsekin tulen uhriksi. Samaan aikaan rintama murtuu ja vetäytyvät sotilaat ottavat Kaarlon hoiviinsa.

Kesällä 1941 Kaarlo ja hänen kirjailijaystävänsä Usko ja Olavi ounastelevat uuden sodan syttyvän pian. Heillä on vieraanaan saksalainen upseeri Helmut von Stein, joka seurustelee sotaleski Karin Wegerin kanssa. Usko ei luota saksalaisiin, Olavi lausuu Rimbaudia von Steinille, johon hän on tutustunut Pariisissa. Von Stein maalailee, että sota on vain välivaihe matkalla uuteen elämään.

Tiedot Saksan voitoista tavoittavat TK-komppanian, jossa Kaarlo, Usko ja Olavi palvelevat. He todistavat tappelua, joka syntyy luutnantti Valosen loukatessa alastomista ratsumiehistä innostunutta TK-kuvaajaa. Usko lähtee yksin reportaasimatkalle etulinjaan. Kaarlo lukee Olavin kuvausta aunukselaiskylästä ja seuraa, miten ruumiiden jäännöksiä kerätään arkkuihin. Karin kirjoittaa työskentelevänsä lottana ja odottavansa Kaarloa lomalle. TK-kuvaaja haavoittuu ja jättää henkilökohtaiset kuvansa Kaarlolle.

Jouluna Kaarlo tapaa Karinin ja heistä tulee rakastavaisia. Kaarlo saa komennuksen Päämajaan kirjoittaakseen kirjan Aunuksen valtauksesta. Usko kokee rintaman kauhut, mutta TK-komppanian päällikkö pitää hänen reportaasiaan liian realistisena. Uutiset Saksan etenemisestä eteläisellä rintamalla jättävät Olavin skeptiseksi, mutta hän päättää "ulvoa susien mukana".

Seuraavana kesänä Kaarlo saapuu yllättäen Karinin luo ja löytää sieltä von Steinin, joka haavoituttuaan on määrätty yhdysupseeriksi Päämajaan. Von Stein on innoissaan Saksan voitoista ja siitä, että Karinin sukujuuret ovat paljastuneet saksalaisiksi: he voivat saada arjalaisia lapsia. Kaarlo epäilee kaikkien tulleen hulluiksi sodan vaikutuksesta. Von Stein ja Karin vihitään saksalaisen kaavan mukaan. Kaarlo saapuu häihin myöhässä, veljensä juuri haudanneen Uskon kanssa, ja seuraa Karinin ja Olavin tanssia.

Kun Kaarlo kertoo kenraali Talvelan haluavan keskustella Aunus-kirjasta, Olavi sanoo keskustelevansa enää vain päiväkirjansa kanssa, jonka hän on ristinyt "Synkäksi yksinpuheluksi". Humalainen Usko haastaa riitaa saksalaisen vartiomiehen kanssa. "Sota on kauhea asia, me kirjoitamme siitä valheita, en jaksa enää banalisoida tätä sotaa", Usko purkautuu ja yksin jäätyään ampuu itsensä.

Stalingradin taistelun päätyttyä Olavi arvelee, että Wehrmacht ei toivu 300 000 miehen menetyksestä. Von Stein vähättelee tappiota, mutta myöntää, että sodasta tulee pitkä. Hän puhuu uudesta kuoleman karaisemasta nuorisosta ja muistuttaa Olavia tämän sotaa edeltäneestä nuorison ihailusta. Olavi vastaa samaisen nuorison kuolevan paraikaa taistelukentillä. "Elämää ei ole ilman petoa, jos on rakkautta, on myös vihaa", von Stein sanoo. Kahden kesken Kaarlo tunnustaa Olaville rakastaneensa Karinia ja itkee ystävänsä olkaa vasten. He tanssivat, Olavin sanoin, "viimeisen valssin erään aikakauden päättyessä".

Juhannuksena 1943 Kaarlo, Olavi ja von Stein ovat mukana asevelijuhlassa, jossa tanssitaan ja poltetaan sähköräjäytyksellä syttyvä kokko. Suomalainen kenraali on järjestänyt saksalaiselle virkaveljelleen ohjelmanumeron, jossa naisiksi pukeutuneet miehet esittävät tanssifantasian "Hymni valolle". Kaarlo, Olavi ja von Stein näkevät saksalaisten kiduttavan neuvostolentäjää: Kaarlo protestoi turhaan. Von Stein aikoo sodan jälkeen muuttaa Karinin kanssa pysyvästi Suomeen, "oudon, pelottavan kansan" pariin.

Talvella Kaarlo vetäytyy maalle kirjoittamaan. Kesäkuun aamuna 1944 hän herää tykkien jylinään ja räjähdysten ääniin. Päämajan yhteydet eivät toimi, mutta selviää, että Kannaksella on tapahtunut läpimurto. "Se on nyt selvä", Olavi sanoo. "Finis Finlandiae. Kun Kannas murtuu, tie sisä-Suomeen on auki." Rintamakomennuksensa aikana Kaarlo ja Olavi päätyvät perääntyvien pioneerijoukkojen mukana hylättyyn tehtaaseen, missä humalainen kapteeni miehineen yrittää pitää puoliaan "viimeiseen mieheen ja patruunaan". Kapteenin uho ei tartu muihin. "Sodan jälkeen Suomi tarvitsee sillanrakentajia, lupaa että pidät itsestäsi huolta", Kaarlo hyvästelee Olavin. Sotilaat laulavat Karjalan kunnailla, Kaarlo vaeltelee tehdasalueella, löytää hylätyn lastenhuoneen ja sen komerosta hermonsa menettäneen sotilaskarkurin. Hän kävelee ulos ja vihollisen tarkka-ampujasta välittämättä istuutuu rakennuksen seinustalle.

Sodan jälkeen Kaarlo tapaa Karinin ja tämän pikkupojan Hansin; tieto von Steinin kaatumisesta on juuri vahvistettu. Olavi kirjoittaa Pariisista, ettei hän pysty enää kuin juomaan. Hyökkäys Olavin julkaistua sotapäiväkirjaa vastaan todistaa hänen mukaansa, että mitään ei ole opittu. "Kaarlo, uskotko sinä vielä ihmiseen?", hän lopettaa. Kaarlo seuraa, kun Karin kantaa Hansin sisälle, ja jää mietteisiinsä.

- Suomen kansallisfilmografia 9:n (2000) mukaan.