Suomi-Filmin Jotuni-sovitus herätti ristiriitaisia tunteita. "Tällä näytelmällä on ollut niin mainio teatteriteho katsojaan, että filmin arvioinnilla tässä tapauksessa on erikoisen vaativa vertauskohta", pohjusti Y. (Uusi Suomi 15.11.1937) ja jatkoi: "Niinpä tuntuukin siltä kuin Miehen kylkiluu filminä olisi menettänyt jotakin siitä, mikä sille näytelmänä on olennaista: Jotunin ihmiskuvauksen kirpeyttä ja huumorin syvyyttä [- -]. Jotunin näytelmässä on vuorosanoilla ja niiden elämänfilosofialla aivan ensiarvoinen osuus. Filmi rakentuu taidemuotona toiminnallisille aineksille, eikä voi välttää sitä vaikutelmaa, että Miehen kylkiluun filmiasussa tämä puoli on jäänyt heikommalle. Se elää Jotunin vuorosanojen varassa, mutta sen lisäksi olisi kaivannut filmikäsikirjoituksen perinpohjaisempaa muokkausta nimenomaan toiminnallista puolta silmälläpitäen."

"Laajennuksineen, supistuksineen ja muutoksineen Miehen kylkiluu yhtäkaikki jää elokuvana odottamattoman kuivahtaneeksi", arvosteli -rk- (Orvo Kärkönen, Aamulehti 17.11.1937) sovitustyötä. "Kenties komedia pohjimmaltaan onkin siksi ratkaisevasti puhenäyttämöllinen, vuorosanoillaan elävä, että sitä filminä on vaikea saada kyllin toiminnalliseksi. Hajanaiselta elokuva myös vaikuttaa."

"Maria Jotunin hauskuudestaan kuulu Miehen kylkiluu on Suomi-Filmin toimesta saanut vähemmän hauskan elokuva-asun", ilmoitti T. (Ajan Suunta 20.11.1937) suorasukaisesti. "Jokin elokuvan repliikeistä voi huvittaa, mutta ne eivät missään tapauksessa pysty pelastamaan kokonaisuutta. Surkutellen ajattelee niitä loistavia mahdollisuuksia, jotka käsikirjoituksen laatijan ja ohjaajien aloitekyvyn ja otteiden puutteen takia ovat menneet hukkaan [- -].

L-s (Ilta-Sanomat 15.11.1937) katsoi Jotunin osuuden olevan parasta elokuvassa, mutta antoi tunnustusta myös ohjaukselle: "Ohjaajien Hugo Hytösen ja Orvo Saarikiven on onnistunut tehdä elokuvantunnelma ja ilmapiiri oikeanluonteiseksi: sävy on kauttaaltaan leppoisan humoristista, ehkäpä annoksen liiaksikin leppoista, sillä Jotunin alkuperäisen raikkaille sanonnoille olisi toisinaan ollut eduksi päästä esiin hivenen kirpeämpinäkin [- -]. Muuten on elokuvalla ohjauksellisessakin suhteessa myönteisiä puolia."

"Miehen kylkiluu on niin monimutkainen, että sen ohjaaminen katsottavaan kuntoon ei ole mitään leikin tekoa", arveli J. S-n (John Seppänen, Helsingin Sanomat 15.11.1937) ja kiitti: "Kuitenkaan ei voi muuta kuin myöntää, että ohjaajat ovat pystyneet pitämään päänsä kylmänä, täysin hallitsemaan aiheensa ja luomaan herkullisesta puhenäytelmästä nautittavan elokuvan. Filmin kiinteys on eräässä mielessä melkeinpä liiankin saumaton: tiheät samojen vuorosanojen tai samanaiheisten kuvien välittämät siirtymiset kohtauksesta toiseen pyrkivät tuntumaan jopa toistamiselta."

Myös H. V. (Heikki Välisalmi, Suomen Sosialidemokraatti 16.11.1937) näki elokuvassa "omat ansionsa": "Se on ainakin hauska ja sen repliikki suurin piirtein katsoen elää. Näkymöitäkin on, kuten elokuvassa pitääkin olla, joskaan ne eivät kerkiä herättämään mitään tunnelmaa. Toiminnan kiitettävä vauhti on sen estänyt."

Jotunin tekstin ohella muutamat näyttelijäsuoritukset koettiin yleisesti elokuvan kantavina voimina. L-s:n mielestä Hugo Hytösen Topias "oli suomalaisen elokuvan tähänastisista henkilökuvista kaikkein parhaita, jykevä, karun humoristinen ja niin tyystin miehinen panokseltaan, että sen parempaa salomaan suutarin ilmennystä tuskin voitaneen ajatella". "Esiintyjistä Hugo Hytönen on yliveto", katsoi myös H. V.: "Hänessä on kansanomaista hartautta ja uskollista totisuutta, joka säilyy vakuuttavana jokaisessa kohtauksessa. Paavo Jännes on persoonallinen, hän luo juuri sen tyypin, jonka hän niin hyvin osaa [- -]."

Samat näyttelijät nosti esiin J. S-n.: "Ehyempää suoritusta kuin Paavo Jänneksen pikkuliioiteltu Tuomas-kytys tuskin voi vaatia. Hugo Hytösen suutarimestari Topias taas on Kylkiluun ehdottomasti ansiokkain. Sopii etsiä elokuvatuotannostamme sen veroista!" Niinikään kirjoittaja pani merkille Helena Karan debyytin: "Aivan yllätyksellisen hyvä oli ensikertalainen Helena Kara apteekkineitinä: luonnollinen, vapaa ja miellyttävä, kerta kaikkiaan lupaava."

1990-luvun tv-esitys tuotti armotonta kritiikkiä; Pertti Lumirakeen (Demari 2.4.1992) mukaan elokuva "osoittaa, että Jotunia voi myös filmata kuolettavan taltioitavalla tavalla" ja Antti Lindqvist (Katso 14/1992) piti Miehen kylkiluuta "jähmeäliikkeisenä ja teatterinmakuisena [- -] karkeatekoisena, repliikeiltään tylsänä kokonaisuutena". Myös myönteisiä puolia yritettiin nähdä. Pekka Eronen (Aamulehti 2.4.1992) koki sovituksen "hupaisasti vanhahtavana", mutta näki elokuvassa "karheaa alkuvoimaa" ja Harri Moilasen (Kansa Uutiset 2.4.1992) mielestä "se mitä tyylissä on menetetty, on saatu osittain takaisin reilusti kansallisessa seuranäyttämöahkeroinnissa". "Mutta elokuvallekin Jotunin tasa-arvoa korostava näkemys antaa silti kulttuurihistoriallista elinvoimaa", Moilanen laajensi näkökulmaa.

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan.