SF:n 50. elokuva kohtasi kiitollisen kritiikin; "Suomen Filmiteollisuus antaa Suomen kansalle kauniin joululahjan", aloitti -tomi- (Ilta-Sanomat 24.12.1942) ja jatkoi: "Suomalainen filmitaide on saavuttanut kauneimmat laakerinsa käsitellessään puhtaasti kansallisia aiheita. Paljon hyvää olemme aikaisemmin nähneet tältä alalta, mutta Rantasuon raatajat on - vilpittömästi sanoen - kuitenkin eräs kaikkein parhaita tätä laatua. On suorastaan ilahduttavaa, että monien sota-ajan aiheuttamien vaikeuksien keskellä meillä pystytään luomaan jotain Rautasuon raatajien veroista."

Sovitustyölle kirjoittaja antoi erityisen tunnustuksen: "Urho Karhumäen esikoisteos on elokuvattuna paljon parempi kuin romaanina - sen myöntää kirjailija itsekin - ja se johtuu lähinnä siitä, että filmikäsikirjoituksen laatija Toivo Särkkä on löytänyt sen syvimmän ja kauneimman säveleen, jota Karhumäki itse on 20 vuoden takaisessa kynänsä kankeudessa tavoitellut."

H. A.:n (Ajan Suunta 24.12.1942) näkemys oli sama: "Tämä käsikirjoitus on innoittanut Orvo Saarikiven ohjaajan ominaisuudessa luomaan ehkä tähän asti vakavintaan ja parastaan. On syntynyt vaikuttava runoelma, joka sykkii ja elää herättäen herkällä, vaatimattomalla tavallaan katsojassa vireille parhaita ajatuksia ja tunteita. Saamme tutustua pienoiseen muunnelmaan kaikkien tuntemasta näytelmästä Pohjalaisia, muunnelmaan, joka vain on lyyrillisempi, hauraampi ja sellaisena samalla ehkä joissakin suhteissa vielä lämpimämmän muiston jättävä."

Monet arvostelijat panivat merkille yhteydet Järviluoman näytelmään, mutta kaikille aihe ei ollut aivan tyydyttävä. P. T-vi:n (Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat 3.1.1943) mukaan "itse juoni ei sinänsä, suhteellisen niukkana tapahtumakäänteiltään ja toiminnaltaankin yksiviivaisena, ole mikään esimerkillisen sovelias filminaihe, mutta juuri tällaisena kauniina, hartaana suomalaisen maalaiselämän filmimaalailuna se puolustaa hyvin paikkaansa".

"Aihe ei siis ole kovinkaan persoonallinen", lisäsi O. V-hl (Olavi Vesterdahl, Aamulehti 30.12.1942), "ja paikka paikoin se muistuttaa markkinoineen, hevosilla ajamisineen, tunteiluilleen ja kyyneleineen aika tavalla helppohintaistä romantiikkaa, mutta tästä huolimatta elokuvassa viehättää sen tuore kotoinen tuntu ja maalaiselämän koruton kuvaus. Ohjaaja Orvo Saarikivi on tavoittanut kodikkaita tunnelmia ja juonen kehityskin etenee varmasti ja laskelmoidusti, niin että kaikesta huolimatta elokuva hyvin puolustaa paikkaansa lukuisten samantapaisten kotimaisten elokuvien joukossa, vieläpä asettuu niiden etupäähän."

"Koko filmi henkii suomalaisen talonpojan ja suomalaisen maiseman väkevyyttä ja kauneutta", kiitti T. A. (Toini Aaltonen, Suomen Sosialidemokraatti 30.12.1942). "Rantasuon raatajissa oli juuri tämä maalaiselämän ylistys saatu hyvin esille", myönsi myös S. S. (Salama Simonen, Uusi Suomi 5.1.1943), mutta esitti myös varauksensa: "Itse juoni on romanttisuudestaan huolimatta melko raskas ja keskittyy oikeastaan kahteen ihmiseen muiden ollessa enemmän tai vähemmän välttämättömänä taustana. Osat oli uskottu Ansa Ikoselle ja Eino Kaipaiselle, joita oli taas pitkästä aikaa todellinen nautinto nähdä yhdessä. Nähtävästi ohjaaja oli tahallisesti korostanutkin päähenkilöiden välistä vastakohtaisuutta. Eino Kaipainen tulkitsi voimakkaasti suomalaisen talonpojan juurevuutta, josta vastoin väitteitä ei suinkaan puutu temperamenttia. Ansa Ikonen taas oli luonut nuoren vaimon osasta ennen kaikkea hennon ja hauraan salotorpan tytön tyypin."

P. T-vi nosti esiin muitakin osatekijöitä: "Hyvin tärkeä osuus on ehjän ja kauniin kokonaisuuden syntymisessä ollut myös säveltäjällä, Väinö Haapalaisella, jonka musiikki perinpohjin suomalaisena ja soinniltaan puhtaana tuo erinomaisen tehokkaan positiivisen lisän siihen värikkäästi maalailevaan kerrontaan, jota ohjaus kautta linjan on korostanut myös valokuvaaja Armas Hirvosen huolitellussa, soveliaasti romanttiseksi hakeutuneessa kameratyössä".

Pyrkijä-lehdessä (1/1943) V. T. lausui SF:lle "nuorisoseuraväen kiitokset", "sillä hyvähenkiset elokuvat tekevät suuren palveluksen kansansivistyspyrkimyksille, kuten koko kansan elinvoimallekin, kun taasen huonot ovat mitä tuhoisimmat [- -]. Elokuvan kulttuurihistoriallinen arvo on myöskin huomattava, sillä se käsittelee erästä aikakautta, jonka esittely kirjallisuudessamme on jäänyt melko vähäiseksi."

Vuoden 1987 tv-esitys ei enää koskettanut uuden sukupolven tunteita: "Tänään Rantasuon raatajat näyttää vanhentuneelta kotimaiselta elokuvalta", kirjoitti Mikael Fränti (Helsingin Sanomat 11.3.1987). "Iäkkäämpi yleisö katsoo sen varmasti nostalgian vallassa. Nuoremmat voivat ihmetellä maahenkisen isänmaanuskon ja yltiöpäisten tunteiden paloa."

- Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) mukaan.